Vuonna 1927 vanhan hyvän ajan leppoisalta gentlemanilta näyttävä, knallipäinen ja tyylikkäästi harmaantunut Albert Fish kaappasi Brooklynin kaduilta Billy Gaffney -nimisen pikkupojan. Fish vei Gaffneyn kotiinsa, tappoi tämän, joi tämän verta sekä suolisti ja paloitteli ruumiin.
Sitten Fish upottautui kulinarististen nautintojen pariin: hän valmisti pojan nenästä, korvista ja vatsasta pataa, johon pisti porkkanaa, naurista, selleriä, suolaa ja pippuria. Pakarat ja sukuelimet taas paistuivat uunissa sipulin ja pekonisiivujen kera. Fishin mukaan ateria oli kaikin puolin mitä parhain.
Ihmislihan makuun päässeellä Fishillä oli muitakin lapsiuhreja, ja hän päätti päivänsä sähkötuolissa.
Albert Fishin tapaus on vain yksi esimerkki kannibalismin laveasta historiasta, josta löytyy näyttöä jo kivikaudelta. Kannibalismia on ollut aina, mutta se on ollut ja on edelleen yksi ihmiskunnan suurimmista ja täydellisimmistä tabuista – etenkin länsimaisessa kulttuuripiirissä.
– Juutalaiskristillisen perinteen mukaan ihmisruumis on Jumalan temppeli ja sen ajatellaan nousevan ylös tuomiopäivänä. Ihmislihan syöminen sopii tämänkaltaiseen uskomukseen huonosti.
– Toinen syy liittyy ihmisyksilön elämään, joka koetaan merkityksellisemmäksi kuin vaikkapa eläimen vastaava. Ihmisen ajatellaan olevan Jumalan kuva ja Jumala on asettanut hänet hallitsemaan maailmaa, kirjailija Artemis Kelosaari pohtii.
Kelosaari itse on ollut kiinnostunut kannibalismista niin kauan kuin pystyy muistamaan. Kannibalismin äärimmäisyyden ajatteleminen on aiheuttanut hänessä "fyysistä kihelmöintiä", koska toisen ihmisen syömisessä kyse on täydellisestä tuhoamisesta, totaalisesta häpäisemisestä ja pahimmasta mahdollisesta sadismista.
– En oikeastaan osaa selittää, miksi ihmissyönti kiehtoo minua. Kirjallisessa tuotannossani ihmissyönti on kuitenkin ollut aina vahvasti mukana ja se on seurannut minua myös katsomieni elokuvien ja lukemieni kirjojen muodossa.
Esikoisromaanissaan Omenatarha, eli kertomus huonoista miehistä Kelosaari kutoo tarinaa kreivi Armand de Roussillonista, joka aktin jälkeen tappaa nuoria miehiä ja valmistaa heistä hienostuneita aterioita. Marleena ja uusi maailma -novellissa päähenkilö taas joutuu syömään ihmislihaa nälkäänsä ja Älymystömurhissa tutkitaan muinaisia kannibaalirituaaleja – tuhoisin seurauksin.
Kannibaalikirjaa Kelosaari kuvaa pohdiskelevien esseiden sarjaksi. Kirjoitusprosessi ei ollut niitä kaikkein helpoimpia.
– Kun kirjoitin päivästä toiseen lauseita, joissa vanhemmat olivat tappaneet omia lapsiaan, maustaneet ruumiinosia viinietikalla ja paistaneet uunissa, niin olihan sitä aika synkissä fiiliksissä.
– Kannibalismiin johtavat syyt ovat kuitenkin useimmiten loogisia: kyse on rituaalisesta viitekehyksestä, ääriolosuhteista tai nälänhädästä. Sitten on tietenkin häiriintyneitä ihmisiä, joilla on itselläänkin ongelmia. Spontaania väkivaltaa, jossa joku tulee syödyksi tuosta vain, on tässä genressä vähän.
Ihmisliha maistuu possulta
Rituaalinen ja sodankäyntiin liittyvä kannibalismi on historian saatossa ollut suhteellisen yleistä etenkin Pohjois- ja Keski-Amerikassa sekä Tyynen valtameren saarilla. Papua-Uusi-Guineassa ihmislihaa nautittiin vielä 1980-luvulla.
Kyse ei ole ollut nälän tyydyttämisestä. Esimerkiksi Uuden-Seelannin maoreille maistuivat pelkästään vankien sydämet ja silmät. Fidžin saaristossa ihmislihalle oli jopa keksitty kiertoilmaus, paikalliset puhuivat pitkän sian syömisestä.
– Ihmislihan makua on verrattu usein possuun, mikä on aivan loogista: ihminen ja sika ovat fysiologisesti samankaltaisia kaikkiruokaisia otuksia ja sianruhoja käytetään yleisesti teollisuudessa ihmiskehon mallintamisessa ja testaamisessa, Kelosaari kertoo.
Etenkin Mesoamerikassa vaikuttanut asteekkien soturikansa yhdistetään automaattisesti verisiin, mutta samalla näytelmällisiin ja tarkkaa käsikirjoitusta noudattaviin ihmisuhriorgioihin. Uhreilta leikattiin koko rintakehä auki, ja vielä sykkivä sydän revittiin kaikkien nähtäville, jonka jälkeen punainen kukka poltettiin alttarilla. Uhrin paloitellusta ruumiista tehtiin chili-tomaattipastaa, jota nautiskeltiin juhla-aterian tavoin. Vaikka itse rituaali oli julma, uhrattavia henkilöitä kohdeltiin hyvin ja heidän kuolemaansa pidettiin kunniakkaana.
– Asteekkien ihmisuhrausrituaaleissa on nähtävissä vertauskohtia kristinuskoon. Uhrattavat vangit muuttuvat sodanjumalan eläviksi kuviksi ja tappamisen ja syömisen jälkeen heidän henkensä nousevat taivaalle jumalan luokse. Myös ehtoollisessa syödään ja juodaan Jeesuksen ruumista ja on mielenkiintoista, että kannibalismi on tässä muodossa säilynyt kristinuskossa, Artemis Kelosaari toteaa.
Vähemmän "sivistynyttä" kannibalismia harjoittivat etenkin Pohjois-Amerikan huronit ja irokeesit. 1700-luvulta peräisin olevan silminnäkijäkuvauksen mukaan huronit polttivat ensin karrelle sotavangin korvat. Sitten vielä elossa olevan vangin raajojen luut murskattiin ja silmiin, korviin ja peräaukkoon työnnettiin hehkuvia puukekäleitä. Sen jälkeen ruumis paloiteltiin ja paistettiin vartaissa – ja tietenkin syötiin. Uhrin pää oli tunnetusti päälliköiden herkkua.
Nälänhätä aiheutti ihmissyöntiä
Kannibaalikirjassa mainitaan useita Kiinan historiasta löytyviä esimerkkejä ihmissyönnistä: joidenkin ajanjaksojen kohdalla voisi todeta, että kannibalismiin on suhtauduttu jopa suvaitsevaisesti. Esimerkiksi 200-luvulla eaa. perheiden oli nälänhädän sattuessa laillista vaihtaa päittäin lapsia, jottei kenenkään olisi tarvinnut syödä omia poikiaan tai tyttäriään.
Myös Kiinan kulttuurivallankumouksen ajan teloituksiin ja mellakointiin 1960-luvulla liittyy useita raportoituja kostokannibalismiksi luokiteltavia tapauksia. Kaava oli suurin piirtein samanlainen: kollektiivisen raivon ja joukkopsykoosin vallassa toiminut joukkio lynkkasi kommunistisen järjestelmän viholliseksi luokitellun ihmisen, repi tämän palasiksi ja söi sitten hyvällä ruokahalulla. Joskus ihmisruumista sekoitettiin porsaanlihaan, ja eräässä tapauksessa oppilaat valmistivat tappamastaan opettajasta pata- ja laatikkoruokia, joita tarjoiltiin iltabileissä.
Artemis Kelosaaren mukaan kiinalainen kannibalismi ei ole mikään yllätys: on löytynyt yhä enemmän näyttöä siitä, että Kiinassa esimerkiksi poliittisilta vangeilta ryöstetään sisäelimiä ja niillä käydään kauppaa.
– Kiinan virallinen historiankirjoitus yrittää tietenkin pimittää tällaisia asioita. Samalla tavalla toimittiin Neuvostoliitossa. Stalin väitti, että kertomukset Leningradin piirityksen aikana tapahtuneesta ihmissyönnistä olivat länsimaista propagandaa. Kun Venäjän olot sitten hetkeksi vapautuivat vuosituhannen taitteessa ja arkistot avautuivat, selvisi että toisen maailmansodan aikana Leningradissa oli annettu tuomioita ihmissyönnistä.
Kommunismi on muutenkin ollut hedelmällistä maaperää ihmissyönnille: Stalin järjesti 1930-luvulla Ukrainassa keinotekoisen nälänhädän, holomodorin, mikä sai ukrainalaiset kaluamaan paitsi kuolleiden ruumiita myös tappamaan toisiaan – ruoaksi. Ihmislihaa myytiin mustassa pörssissä ja tuon ajan Ukrainassa parituhatta kansalaista sai syytteen kannibalismista.
1990-luvun puolivälissä umpikommunistisessa Pohjois-Koreassa syntyi maan poliittisen järjestelmän aiheuttama nälänhätä, ja joidenkin pohjoiskorealaisten selviytymiskeinoksi muodostui omien lasten tappaminen ja syöminen. Maasta paenneiden ihmisten mukaan vastaavaa tapahtui myös vuonna 2003, toisen nälänhädän yhteydessä.
Kantelettaren karmea kannibaalitarina
Myös Suomessa on esiintynyt kannibalismia, ja nimenomaan nälänhädän yhteydessä. Artemis Kelosaari on poiminut kirjaansa Juuan syrjäkylillä asustaneen Marketta Pertuntyttären karun kohtalon vuodelta 1697. Marketta ja hänen 12-vuotias poikansa tappoivat perheen kaksi pienempää lasta, paistoivat näiden lihan uunissa ja aterioivat. Myöhemmin he tappoivat, kypsensivät nuotiolla ja söivät 10-vuotiaan kerjäläispojan.
– 1690-luvun suurten nälkävuosien aikana Marketalla ja hänen perheellään ei ollut ruokaa, eikä apua herunut naapureilta tai keneltäkään muultakaan. Epätoivoinen Marketta tuli suoraan sanottuna nälästä hulluksi, mikä näihin tekoihin johti.
Tuoreempi kotimainen kannibalismitapaus löytyy vuodelta 2002. Tuolloin Janne Hyvönen ja Virpi Butt tappoivat ja paloittelivat mustasukkaisuussyistä nuoren miehen.
– Heitin koivet uuniin ja paistoin. Pitihän ne suolata ja maustaa. Sitten söin, Hyvönen sanoi myöhemmin oikeudessa.
Uhrin päätä kuljeteltiin tamperelaisissa baareissa ja myöhemmin sitä keitettiin isossa kattilassa, muttei ilmeisesti syöty.
Kotimaista kannibalismia löytyy myös Kantelettaren murhaballadeista. Joukosen nainen -runo kertoo urheasta miehestä, joka uskomattomien urotöiden jälkeen saa vaimokseen vähän kaikesta valittavan, halveksivalla ja vähättelevällä asenteella kruunatun naisen. Ja kuinkas sitten kävikään:
Rinnat leipoi leipäsiksi,
Nänniset kalakukoiksi,
Anopille antehiksi,
Kommin eukon kostitsoiksi.
Valittavan vaimon rinnat päätyvät kalakukon raaka-aineeksi, ja kalakukon syö kukas muu kuin anoppi.
– Mitään opetusta tässä tarinassa ei ole, ja se on ilmeisesti ollut oman aikakautensa viihdettä, lähinnä kauhistuttamaan tarkoitettu tarina. Skenaariota, jossa joku ajautuu tietämättään kannibaaliksi, esiintyy jo antiikin Kreikan tragedioissa. Sieltä löytyy esimerkiksi Proknen ja Filomelan tarina, jossa nainen tappaa oman poikansa ja syöttää tämän kostoksi aviomiehelleen, Kelosaari listaa.
Kun ihminen haluaa tulla syödyksi
Kannibaalikirjasta löytyy kokonainen luku, joka on omistettu erilaisille psykopaattikannibaaleille, ja joista alussa mainittu Albert Fish on oiva näyte. Uhri raiskataan, häntä kidutetaan ja hänet syödään – ei välttämättä tässä järjestyksessä – ja sarjamurhaajien kohdalla kannibalismi on kaiken huipentuma.
– Näiden esimerkkien perusteella psykopaattinen käyttäytyminen näyttäytyy jo nuorella iällä. Henkilö harjoittelee kiduttamalla eläimiä ja siirtyy myöhemmin ihmisiin.
– Psykopaattikannibaalit eivät useimmiten ole erityisen karismaattisia tai ekstrovertteja henkilöitä. Yleensä kyseessä on hieman nössön oloinen, hiljainen ja kohtelias mieshenkilö, jonka ei millään uskoisi tekevän kenellekään mitään pahaa. Pimeä puoli liittyy usein lapsuuden hyväksikäyttöön tai laiminlyönteihin, Artemis Kelosaari kertoo.
Kannibalismin ja seksuaalisuuden liitto on myös kiinnostava, vähän tutkittu asia.
– Ruokahalu ja seksinnälkä ovat äärimmäisen fyysisiä ja universaaleja, yksilön ja lajin kannalta oleellisia asioita. Toisen ihmisen eroottisesta syömisestä ei ole muodostunut sen yleisempää fantasiaa, mutta tällaiselle kiihottamistarkoituksessa tehdylle, erotisoidulle kannibaalitaiteelle löytyy netistä sivustoja.
Vaikka kyseessä on olemassa oleva fetissi, reaalimaailmassa tällaista ei juuri tapahdu. Yksi itseään tällä tavalla toteuttamaan lähtenyt henkilö on saksalainen Armin Meiwes, josta lauletaan muun muassa Rammstein-yhtyeen Mein Teil -kappaleessa.
Meiwes etsi pitkään netin kautta ihmisiä, jotka halusivat tulla syödyksi. Vihdoin sellainen löytyi vuonna 2001 Bernd-Jürgen Brandesin muodossa. Ensin Brandesin penis leikattiin irti, paistettiin pannulla ja miehet söivät sen yhdessä. Sitten Meiwes viilsi Brandesin kurkun auki ja pisti tämän lihoiksi.
Meiwes jäi sittemmin kiinni yrittäessään etsiä uutta uhria ja hänet tuomittiin elinkautiseen. Tapaus nostaa esiin kysymyksen, saako ihminen tapatuttaa ja antaa ruumiinsa syötäväksi toiselle henkilölle, jos näin välttämättä itse haluaa.
– Niin, miksei tällaista voisi sallia. Saksassahan tästä väiteltiin pitkään – että syyllistyikö Meiwes murhaan kun hän tappoi ihmisen, jonka kanssa oli tehnyt sopimuksen. Tuomioistuin kääntyi murhan kannalle ja totesi, että Meiwes on syytä pistää lukkojen taakse, koska hän voisi mahdollisesti tappaa muitakin ihmisiä.
Olemmeko me kaikki kannibaaleja?
Kannibalismi on kiehtonut myös viihdemaailmaa: etenkin 1970-luvulla populaarikulttuurissa sokeerasi kannibaalielokuvien genre, jossa pahaa-aavistamattomat länkkärit rynnivät tuntemattomien viidakkojen vihreisiin helvetteihin ja joutuvat villiheimojen iltapalaksi. Genren kruunasi vuoden 1980 Cannibal Holocaust, josta on sittemmin kasvanut kaikkien kannibaalielokuvien kulttiklassikko. Elokuva onnistui antamaan sen verran dokumentaarisen vaikutelman, että sen tekijät joutuivat vakuuttelemaan suurelle yleisölle, ettei ketään ole oikeasti kidutettu, tapettu tai syöty.
– Cannibal Holocaust keikauttaa onnistuneesti viidakkokannibaaliteeman päälaelleen – kyse ei enää olekaan villeistä, jotka jahtaavat länsimaisia tutkijoita. Elokuvassa todetaan, että I wonder who the real cannibals are, eli kannibaaleja olemme me kaikki, eikä yhdellään kansalla ole varaa tuudittautua omaan paremmuuteensa.
Kannibaalielokuvat eivät myöskään aina ole olleet pelkkää hurmeista viihdettä, vaan ne ovat heijastelleet oman aikakautensa yhteiskunnallisia kipupisteitä, kuten vuoden 1973 Soylent Green.
– Soylent Greenissä on selkeästi modernin teollistuvan ja jo teollistuneen yhteiskunnan synnyttämä kauhu siitä, mitä me oikeastaan suuhumme pistämme. Emme enää näe, mistä ruokamme on lähtöisin, toisin kuin aiemmin agraariyhteisössä.
Viidakkokannibaaleja voidaan sanoa versioidun muun muassa Teksasin moottorisahamurhat - ja Hills Have Eyes -elokuvissa, joissa vinksahtaneet perheet toteuttavat ihmissyöntiä autioiden periferioiden perukoilla.
– Uhka ei enää löydykään sademetsistä, vaan urbaanisoituneen yhteiskunnan laidoilta. Tämä kuvaa selvästi alueiden välistä kuilua ja eriytyneisyyttä. Jos tällaista suhteuttaisi Suomeen, voisi ajatella tilannetta, jossa Kallion hipsterit eksyvät samoilemaan Pohjois-Karjalan syrjäseuduille.
Elokuvakannibaalien kohdalla ei voi jättää mainitsematta Anthony Hopkinsin Uhrilampaissa näyttelemää Hannibal Lecteriä. Kannibaali ei enää olekaan brutaali tai vähäjärkinen villi, vaan sivistynyt ja hienostunut renessanssi-ihminen.
– Hannibal Lecter on se kaikkien aikojen ikonisin kannibaalihahmo: yli-ihminen, jolla on moraalinen oikeutus siihen, että hän syö itseään huonompia ja heikompia ihmisiä.
Mikä sitten on Artemis Kelosaaren mielestä se kaikkein kammottavin kannibalistinen esimerkki? Kelosaaren mieleen on iskostunut etenkin unkarilaisen kapinallisjohtaja György Dózsan tapaus 1500-luvulta. Ylempiään vastaan kapinointi oli uuden ajan alussa hirviömäinen ja luonnoton teko ja järjestys piti palauttaa takaisin yhtä hirviömäisellä ja luonnottomalla tavalla – eli kannibalismilla.
– Dózsan kapinointihalua pilkattiin laittamalla hänen päähänsä tulikuuma kruunu ja käteen asetettiin rautavaltikka. Hänet pistettiin istumaan alastomana hehkuvalle rautavaltaistuimelle, jossa hänen lihansa kärventyi. Dózsan kannattajia oli pidetty viikko nälässä ja heidät pakotettiin syömään vielä elossa olevasta Dózsasta leikattua kypsää lihaa. Dózsa oli aiemmin kutsunut kannattajiaan lempeästi omiksi elukoikseen ja nyt nämä elukat sitten ahmivat ihmislihaa, Artemis Kelosaari toteaa.
Jutun pohjana on käytetty Kannibaalikirja, eli kirjoituksia ihmissyönnin historiasta -teosta (Salakirjat).
